Artikkelit
Token-kulut ovat määrittelypäätös, eivät osaamisongelma
Kysymys tulee ennen pitkää jokaisessa johtoryhmässä. Ensin tekoäly oli kokeilu, sitten se oli lisenssi, ja jossain vaiheessa se on rivi kuluissa, joka kasvaa nopeammin kuin kukaan ehti budjetoida. Silloin kysytään, mitä tämä maksaa. Yleisimmät vastaukset ovat osaamisvastauksia. Aseta katot ja omistajuus. Palkatkaa se harvinainen ihminen, joka ymmärtää sekä pilvikustannuksia että tekoälyarkkitehtuuria. Olkaa parempia insinöörejä ja tietäkää, missä kohtaa kielimallia ei kannata käyttää. Kaikki kolme ovat oikeassa. Kaikki kolme myös siirtävät kustannusten hallinnan jonkun ihmisen pään sisälle, ja siksi ne eivät skaalaudu.
Neljä kerrosta, joita kutsutaan samalla nimellä
Ensimmäinen syy siihen, että keskustelu jumittuu, ei ole tekninen vaan käsitteellinen. Sanalla tarkoitetaan neljää eri asiaa. Henkilökohtaiset tilaukset: kulu syntyy kuukausimaksusta per käyttäjä, sen nostaa esiin asiantuntija tai esihenkilö, ja sitä ohjaa käyttötottumus. Organisaation rajapintakäyttö: kulu syntyy ajetusta volyymista sekä malli- ja kontekstivalinnoista, sen nostaa esiin IT, arkkitehti tai talous, ja sitä ohjaavat toteutusratkaisut. Oma laskentakapasiteetti: kulu syntyy investoinnista ja käyttöasteesta, sen nostaa esiin infra ja tietoturva, ja sitä ohjaa volyymin vakaus. Kokonaisvaikutus: edelliset plus integraatiot, datatyö ja ihmisen työ prosessissa. Sen nostaa esiin johto, ja sitä ohjaa prosessin rakenne. Nämä ovat riippumattomia akseleita. Avoimia painoja voi ajaa hyperscalerilla, suljetun mallin rajapinnan yli eurooppalaisesta konesalista tai omia painoja omalla raudalla. Jokaisella yhdistelmällä on eri talous ja eri riski. Kun ne kutistetaan yhdeksi kysymykseksi, jokainen vastaus on jonkin kerroksen kohdalla väärä. Yksi käytännön havainto: oma laskentakapasiteetti voittaa vasta korkealla ja tasaisella käyttöasteella. Agenttiset prosessit käynnistyvät tapahtumista ja ajavat piikeissä, joten käyttöön perustuva kustannus voittaa siihen asti, kunnes volyymi on sekä iso että vakaa. Ennen sitä rajaa vipuvarsi on muualla.
Luku ilman nimittäjää ei ole luku
Kuukausikulu, joka vastaa usean asiantuntijan palkkaa, on halpa, jos se korvaa usean asiantuntijan työn. Sama kulu on kallis, jos kukaan ei osaa sanoa, mihin se meni. Kysymys ei siis ole, kuinka suuri kulu on, vaan onko sillä nimittäjä. Yksilövetoisessa mallissa nimittäjää ei ole eikä voi olla. Kulu kasvaa ihmisten ja tottumusten mukana, eikä sillä ole rakenteellista kattoa, koska ihminen voi aina kysyä uudelleen. Kulu on olemassa ja tuotos on olemassa, mutta niiden välillä ei ole kytkentää, jota voisi lukea. Agenttisessa prosessissa nimittäjä on ajo. Prosessi käynnistyy tapahtumasta, kulkee määritellyn polun ja tuottaa tunnetun lopputuloksen. Kohdistettava kulu on johdettavissa. Vaikeampi kysymys tulee heti perään: millä ajo jaetaan? Jos prosessi korvaa toistuvaa käsityötä, nimittäjä on työtunti tai tekijämäärä. Jos se tuottaa tarjouksia, nimittäjä voi olla voitettu tarjous. Jos se vähentää virheitä, nimittäjä on reklamaatio tai korjauskierros. Jos se nopeuttaa läpimenoa, nimittäjä on kalenteriaika, joka on usein johdolle ratkaisevin ja jota mitataan harvimmin. Valinta ei ole tekninen. Se kertoo, mitä tekoälyltä oikeasti odotetaan, ja se on eri asia eri prosesseissa.
Halvin ajo ei ole halvin, jos tuotos on väärä
Tässä on kohta, joka jää lähes aina huomaamatta. Halpa ajo, joka tuottaa keskinkertaisen tarjouksen, on kalliimpi kuin kallis ajo, joka tuottaa oikean. Ja ero ei näy missään mittarissa, koska kokenut ihminen korjaa tuotoksen matkalla. Se korjaustyö on prosessin todellinen kustannus, ja se on täysin näkymätön kustannusraportissa. Se ei ole rivi laskussa vaan tunteja, jotka joku käytti siihen, että kelvoton tuotos saatiin kelvolliseksi. Syy ei ole mallin hinnassa vaan puuttuvassa määrittelyssä. Jos hyväksymisehtoa ei ole kirjoitettu auki, kone ei voi osua siihen eikä ihminen voi arvioida sitä johdonmukaisesti. Työpajoissa tämä on se kohta, joka näyttää nopealta ja osoittautuu vaikeaksi: kun ryhmä alkaa keskustella siitä, mikä on hyvä lopputulos, käy usein ilmi ettei siitä ole yhteistä käsitystä ja että jokainen on korjannut työtä omaan suuntaansa vuosia. Hyväksymisehto ei siis ole kustannuskysymyksen sivujuoni. Se on se, mikä tekee kustannuksesta laskettavan.
Entä jos arvoa ei voi laskea
Tähän tulee perusteltu vastaväite. Useimmissa yrityksissä on merkittäviä menoeriä, joiden tuotto on tuntematon tai käytännössä mahdoton laskea luotettavasti, ja kustannuslaskenta nojaa muutenkin oletuksiin ja nyrkkisääntöihin. Miksi tekoälyn pitäisi olla poikkeus? Ei sen pidäkään. Mutta priorisointiin ei tarvita tarkkaa lukua, vaan järjestys. Laajoissa määrittelyissä käytämme arviota, jossa on kolme kerrointa, ja arvion tekee työn tekevä ryhmä itse, ei ulkopuolinen. Kuinka usein työ tehdään, esimerkiksi projektien aloitusten määrä vuodessa? Kuinka kauan yksi kerta vie? Kuinka moni tekee samaa työtä samalla tavalla? Näistä syntyy suuruusluokka-arvio, jota iteroidaan kerran. Arvio ei ole tarkka, mutta se on rehellinen ja se on eri asia kuin toimittajan laskema hyötylupaus. Ratkaiseva havainto on jakauman muoto. Kun asiantuntijaorganisaation kaikki työnkulut arvioidaan samalla tavalla, vaikutus ei jakaudu tasaisesti. Havaintojemme mukaan noin kolmasosa työnkuluista tuottaa noin 90 prosenttia arvioidusta kokonaisvaikutuksesta. Sillä on seuraus, joka vastaa vastaväitteeseen kokonaan. Kun arvion jakaa kahdella, kärki ei vaihdu. Kun sen jakaa viidellä, kärki ei vieläkään vaihdu. Virhe on suuri suhteessa lukuun, mutta pieni suhteessa järjestykseen, ja järjestys on se, mitä ensimmäinen päätös tarvitsee. Syy on siinä, mihin työnkulut asettuvat. Ne eivät jakaudu tasaisesti pitkin asteikkoa vaan kasautuvat ryhmiin, joita erottaa toisistaan kertaluokka. Pienimmän ja suurimman väliä on tyypillisesti kaksi kertaluokkaa, eli noin satakertainen ero. Kaksinkertainen arviointivirhe ei siirrä yhtään työnkulkua ryhmästä toiseen, koska ryhmien väli on paljon suurempi kuin virhe. Tämä kannattaa sanoa ostajalle suoraan, koska se on epätavallinen lupaus. Emme lupaa, että arviot ovat oikein. Lupaamme, että ne ovat oikeassa kertaluokassa ja kertaluokka riittää päättämään, mihin ensimmäinen euro laitetaan. Vinouden syy kannattaa sanoa ääneen, koska se ei ole tekoälyhavainto vaan liiketoimintahavainto. Asiantuntijatalossa on tyypillisesti pitkä häntä räätälöityjä pieniä toimeksiantoja, joissa tekijöitä on yksi tai kaksi, ja toisessa päässä muutama iso työ, jota tekee kymmeniä ihmisiä samalla tavalla. Hännän työnkulut eivät ole arvottomia. Niistä puuttuvat tuotteistus ja volyymi, ja se on strategiakysymys, joka olisi ollut olemassa ilman tekoälyäkin. Määrittely on vain ensimmäinen asia, joka pakotti mittaamaan sen.
Ratkaisu on määrittelyssä, ei osaamisessa
Palataan alkuun. Kolmas vastaus oli oikeassa: kallein token on se, joka poltetaan tehtävään, johon olisi riittänyt muutama rivi koodia. Valtaosassa työvaiheita ei ole mitään päättelyä. Tiedon haku, muotoilu, tarkistus sääntöä vasten, siirto järjestelmästä toiseen. Sääntö riittää tai pieni malli riittää. Mutta niin kauan kuin mallivalinta riippuu siitä, kuka sattui rakentamaan putken, se on artesaanityötä. Laatu vaihtelee tekijän mukaan eikä siirry seuraavaan prosessiin, ja kolmenkymmenen prosessin salkussa se ei skaalaudu. Kun sama valinta kirjoitetaan määritykseen vaihekohtaisesti, se tarkistetaan, se on auditoitavissa ja se toistuu samanlaisena koko salkussa. Periaate on sama kuin autonomiatasoissa: valitaan alin riittävä taso, ei korkein mahdollinen. Hyvä insinööri tietää, missä mallia ei kannata käyttää. Määritys tietää sen ilman häntä. Kustannus ei siis ole ensisijaisesti osaamiskysymys. Se on määrittelykysymys, ja se ratkaistaan ennen ensimmäistä ajoa, ei ensimmäisellä laskulla.
Seuraava askel
Aloita 30 minuutin kartoituskeskustelulla. Tunnistamme yhdessä asiantuntijatyönne tihentymät ja arvioimme, mistä prosessista kannattaa aloittaa. Ei toteutussitoumusta.
Usein kysytyt kysymykset
K:Eikö kustannuskatot ja raportointi riitä?
Ne estävät yllätyksen, mutta eivät kerro, mitä rahalla saatiin. Katto rajaa kulua. Nimittäjä tekee siitä johdettavan. Molempia tarvitaan, ja vain jälkimmäinen tuottaa päätöksiä.
K:Kannattaako mallit ajaa omalla raudalla?
Vain jos käyttöaste on korkea ja vakaa. Agenttiset prosessit ajavat tapahtumapohjaisesti ja piikeissä, joten useimmissa asiantuntijaorganisaatioissa käyttöön perustuva kustannus on pitkään edullisempi. Kysymys kannattaa ratkaista vasta, kun volyymi on tiedossa.
K:Miten yhden ajon kustannuksen saa selville?
Se ei ole mittausongelma. Jos ajon hintaa ei voi lukea, prosessia ei ole määritelty ajettavaksi: käynnistys tapahtuu ihmisestä eikä tapahtumasta, eikä yhtä ajoa voi rajata mistään. Määrittely tuottaa mittarin sivutuotteena.
K:Emme tiedä, mikä on hyvä lopputulos. Voiko silti aloittaa?
Voi, ja se on itse asiassa yleisin lähtötilanne. Hyväksymisehdon kirjoittaminen auki on osa määrittelyä eikä sen edellytys. Se on myös usein se vaihe, josta organisaatio saa eniten arvoa ennen kuin yhtään agenttia on rakennettu.